Kaksi sisarusta lupaa valmistaa kolmannen siskon häihin sata litraa sahtia. Sahdista tulee jopa parempaa kuin isän tekemä, pakkohan sitä on maistaa.
Pian sisarukset heräävät tietämättöminä siitä, mikä päivä edes on. Sahtikanisterit ovat tyhjiä.
– Vittu me ollaan juotu ne kaikki, toteaa Pirkko, jota esittää Elina Knihtilä.
Suomalaiset rakastuivat sahdinhuuruiseen tarinaan. 100 litraa sahtia -elokuvaa kävi katsomassa viime vuonna 235 000 katsojaa. Ainoastaan Minecraft oli katsotumpi Suomen elokuvasäätiön listauksen mukaan.
Parhaillaan elokuvan toista osaa, 200 litraa sahtia kuvataan Sysmässä. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikki halusi antaa alkoholisoituneelle Pirkolle toisen mahdollisuuden.
Ensimmäinen osa oli julisteissa komedia. Katsoja kutsuttiin nauramaan siskosten kännikohellukselle. Lopulta kuitenkin elokuvaan hiipii synkkyys, ja katsoja tajuaa, ettei elokuvan hahmoilla ole ollut juhlimisesta huolimatta hauskaa.
Tutkijan mukaan 100 litraa sahtia on osa suomalaista elokuvaperinnettä, joka alkoi yli sata vuotta sitten.
Viinanpolttoa korvessa
Alkoholin kuvaaminen on kulkenut suomalaisen elokuvan mukana alusta alkaen.
Juttuun haastateltujen asiantuntijoiden mukaan on liioittelua sanoa, että kaikissa suomalaisissa elokuvissa olisi kännikohtaus, mutta hyvin monessa elokuvassa juodaan alkoholia muodossa tai toisessa.
Alkoholi on toinen kahdesta suuresta teemasta, jotka toistuvat läpi suomalaisen elokuvan historian, kertoo elokuvatutkija Jaakko Seppälä Helsingin yliopistolta.
– Suomalainen elokuva kertoo ennen kaikkea Suomen kansasta. Ja Suomen kansaan liittyen on kaksi isoa teemaa, jotka toistuvat läpi elokuvahistorian uudestaan ja uudestaan. Toinen on Suomen luonto ja toinen on viinan juominen, tutkija sanoo.
Jo ensimmäisessä suomalaisessa näytelmäelokuvassa nähtiin molemmat teemat. Vuonna 1907 valmistuneessa Salaviinan polttajat -elokuvassa kerrotaan viinankeittäjistä, jotka joutuvat tappeluun asiakkaansa kanssa. Tilanteesta saadaan irti erilaisia kommelluksia.
Alkoholin kuvauksissa näkyy sen ajan historiallinen tausta. Esimerkiksi kieltolain aikana kuvattiin viinan salakuljetusta ja juomista. Sotien jälkeen kansa joi unohtaakseen sodan kauhut ja se näkyi myös valkokankaalla.
Elokuvakriitikko ja tietokirjailija Kalle Kinnunen pitää suurena liioitteluna puheita suomalaisten elokuvien pakollisesta kännikohtauksesta. Alkoholia ei laiteta elokuviin vain siksi, että voitaisiin kuvata kännikohtaus, vaan alkoholilla täytyy aina olla tarinankerronnassa motiivi eli syy.
– Elokuvissa olevat tarinat kertovat aina jollain tavalla ajastaan. Alkoholillakin on siellä osuutensa ja epäilemättä myös kännisekoilukohtauksille voi olla jokin paikka. Mutta en keksi kovin montaa tällaista kohtausta viime vuosien kotimaisista elokuvista.
Kinnunen arvioi, että nykyelokuvissa alkoholia saatetaan näyttää esimerkiksi kun nuoret kokeilevat alkoholia tai keski-ikäiset helpottavat paineitaan. Silloin ei kuitenkaan ole kyse alkoholin ympärille rakennetusta kännikohtauksesta.
Tutkija ja elokuvakriitikko näkevät 100 litraa sahtia poikkeavana teoksena, koska siinä tarinan keskiössä oli alkoholismi ja päähenkilöinä ovat hunningolla olevat naiset. Elokuvassa kuitenkin hyödynnetään myös historiaa. Sahti saa elokuvassa samanlaisen roolin kuin kullalla on monessa lännenelokuvassa.
100 litraa sahtia syntyi tarpeesta tehdä elokuva kansanperinteestä
Alkoholismi ei ollut 100 litraa sahtia -elokuvan lähtökohta. Käsikirjoittaja-ohjaaja Teemu Nikki kertoo, että halusi ikuistaa fiktioon sahdin valmistamista.
– Alkoholismi tuli vähän niin kuin kaupanpäälle, koska sahti on alkoholi ja Suomessa on jonkun verran ongelmaa alkoholismin kanssa.
Alla olevalla videolla Nikki kertoo siitä, miten halusi käsitellä alkoholismia komediassa.
Vaikka elokuva on komedia, Nikki ei halua kuvata elokuvan alkoholisoituneita hahmoja ylhäältä päin, vaan olemalla heidän kanssaan samalla tasolla. Ryyppyjutuille nauretaan, mutta samaan aikaan päähenkilöitä ei kuvata sankareina.
Elokuvan toisessa osassa Nikki halusi kuvata perinteisiä sahdin SM-kilpailuja. Ohjaaja ei halua vielä paljastaa juonta, mutta sisarukset selvittelevät siinä edelleen välejään.
Elokuvan ei kuulu opettaa
Vanha elokuvaklisee on, että henkilö osoittelevasti juo hieman alkoholia, joka suistaa hahmon rappionkuiluun. Elokuvakriitikko ja kirjailija Kinnunen kertoo, että 1940–1950-luvuilla kotimaisissa elokuvissa toistui asetelma, jossa alkoholi merkitsi kaupungin rappiota.
Nykyelokuvaan ei kuitenkaan kuulu osoitteleva opettaminen, jossa katsojaa varoitettaisiin alkoholin kiroista.
– Kukaan ei katsoisi sellaista elokuvaa vapaaehtoisesti. Se viesti, ajatus tai havainto ei mene silloin perille katsojalle ollenkaan.
Kinnusen mielestä hyvät elokuvat houkuttelevat katsojan mukaan kokemukseen, josta paljastuu jotain uutta. Mitä voimakkaampi yllätys tai oivallus on, sitä vaikuttavampi elokuva yleensä on. Silloin katsoja jää miettimään elokuvaa myöhemminkin.
Elokuvatutkija Seppälä toteaa, että elokuva ei ole paras mahdollinen väline viestin välittämiseen. Viesti on paljon tehokkaampaa ja ymmärrettävämpää välittää puhumalla tai kirjoittamalla kuin elokuvan keinoin. Elokuvissa viestin välittäminen vaatii paljon kuvia ja ääntä, jotka ovat tulkinnanvaraisempia, kuin vaikka kirjoitettu lause ”alkoholi turmelee ihmisen”.
Seppälän mielestä elokuvalla ei ole moraalisia velvoitteita tuoda esiin erimerkiksi juomisen monia puolia. Joskus elokuva voi puhtaasti nauraa jollekin ilman yhteiskunnallista kannanottoa.
Silti elokuva ei ole koskaan puhdasta viihdettä, vaan aina jollain tavalla poliittista. Tekijät ovat valinneet elokuvaan jonkinlaisen näkökulman ja siten kaikkein kevyinkin elokuva päätyy lopulta jollain tavalla ottamaan kantaa.
Seppälä uskoo, ettei alkoholin ja alkoholismin kuvaus pääty 200 litraa sahtia -elokuvaan. Tutkija uskoo, että aiheesta on aina uutta kerrottavaa.
Uudella sukupolvella voi myös olla aivan uudenlaisia tarinoita alkoholista.