Pimeä metsä raikuu pakkasyössä, kun Henri Hiljander räyhää, uhoaa ja ylistää saatanaa. Rituaalin loppumetreillä Hiljander valelee kasvonsa naudan verellä, minkä jälkeen kaikki kolme satanistia riisuutuvat alushoususilleen ja ottavat tanssiaskelia nuotion ympärillä.
Kun rituaali on ohi, Hiljander huolehtii siitä, että avustajat pääsevät lämmittelemään ja palautumaan. Kaikki ovat etukäteen sitoutuneet turvallisen tilan periaatteisiin.
1990-luvun jättämä kuva saatananpalvonnasta elää edelleen vahvana. Tietokirjailija Katri Ylisen aiheesta kirjoittama Saatanallinen paniikki kiinnostaa, sillä kolme painosta on jo myyty loppuun. Myös uskontotieteilijä Tuomas Äystö julkaisi tänä vuonna aiheesta kirjan Paholaisen perilliset. Keitä tämän päivän satanistit oikeasti ovat?
Entinen kristitty kääntyi satanistiksi
Lapsena Hiljander ei ollut missään turvassa. Koti oli riitaisa ja koulussa vastassa olivat kiusaajat.
Koska perhe oli köyhä, piti löytää maksuton harrastus. Pienellä paikkakunnalla sellaisen tarjosi seurakunta. Rippikoulun jälkeen Hiljanderista tuli aktiivinen ja innokas kirkkonuori, jolle uskon ihmeet olivat arkipäivää. Sosiaaliset piirit löytyivät niin ikään kirkosta.
Mitä enemmän Hiljander tutki Raamattua ja teologiaa, sitä nopeammin usko jumalaan hiipui. Samaan aikaan kristillinen yhteisö käänsi hänelle selkänsä.
– Kun käännyin uskonluopioksi, minulle avautui kulttuurihistoriallinen maailma. Kauhuleffoja ja roolipelejä ei kirkkopiireissä katsottu hyvällä.
Tarinoita ja mytologiaa rakastava Hiljander löysi saatanasta samaistumispintaa. Saatana oli äärimmäisen toiseutettu ja hyljeksitty, mutta samalla ylpeä ja ylväs hahmo. Siinä oli uhmakkuutta, jota Hiljander ihaili.
Viha on tarpeellinen tunne
Hiljander tunnustaa olevansa pitkävihainen mies. Kun häntä on loukattu tai kaltoinkohdeltu, hän janoaa oikeutta. Saatana on Hiljanderille juuri kiukkuun innostava hahmo.
– Minussa on hirveät määrät patoutunutta raivoa, koska maailmassa on vääryyttä. Meidän yltiöpositiivisessa yhteiskunnassa on suvaittavaa näyttää vain positiivisia tunteita. Pitäisi olla se suurempi ihminen ja kääntää toinen poski.
Hän uskoo, että viha on tarpeellinen tunne. Satanistiset rituaalit, kuten tuhorituaalit, ovat Hiljanderille terapiaa.
– Minun on hyödyllisempää työstää tällaisia antisosiaalisia tunteita ritualistisesti, kuin että menisin läväyttämään naapurin Pekkaa nakkikiskalla turpaan. Se ei ajaisi minun etuani eikä itse asiassa kenenkään muunkaan etua.
Rituaaleissa Hiljander hyödyntää myyttistä mielikuvastoa, pakanallista perinnettä ja esimerkiksi noituuden kulttuuria.
Tuhorituaalia varten Hiljander veistää puusta niin kutsutun ihmisenkuvan. Tapa on tuttu suomalaisesta kansanperinteestä. Populaarikulttuurissa se tunnetaan paremmin termillä voodoo.
Hiljanderille veistos edustaa usein henkilöä, jota kohtaan hän tuntee suuttumusta.
– Kun halutaan kurmuuttaa tätä hahmoa, vain mielikuvitus on rajana. Näiden asioiden kanssa on mielestäni hirveän hauska leikitellä. Varsinkin kun otetaan mukaan kalevalamittaista runoutta.
Merkityksellinen ympäristö, ritualistiset vaatteet, salamyhkäisyys ja myöhäinen kellonaika tehostavat Hiljanderille rituaalien vaikutusta.
– Mitä enemmän antaudun siihen hassutteluun, sitä arvokkaampia ja tehokkaampia rituaalit ovat. Siinä ei tarvitse olla minkäänlaisia tuonpuoleisia uskomuksia, jos ne toimivat itselle.
Hedonismia ja henkilökohtaista vastuuta
Kristinuskon perussanoma armosta ja anteeksiannosta hirvittää Hiljanderia. Ei sillä, että hän olisi itse armoton. Hiljander kokee, että kristinuskossa oma henkilökohtainen vastuu luovutetaan yliluonnolliselle taholle.
– Jatkuva anteeksipyytely ja anteeksiantaminen on mahdollistanut historiassa kammottavia tekoja kuten noitavainot, antisemitismin tai milloin mitäkin.
Myös synnin käsite tuntuu luonnottomalta.
– Onko viha, mässäily tai himo syntiä? Me olemme biologisia eläimiä ja kaipaamme helppoja kaloreita, kokaiinia ja orgasmeja.
Hedonismi ja mielihyvän perässä juokseminen ei satanismin filosofiasta huolimatta sopinut Hiljanderille elämän ohjenuoraksi. Hän viihtyi humalassa niin hyvin, että viinalla läträys oli viedä hengen. Nykyään korkki pysyy kiinni.
– Päätin, että kaipaan elämältä muutakin kuin nestemäistä itsemurhaa.
Satanismi vetää puoleensa ääriajattelijoita
Hiljander ei usko saatanaan eikä jumalaan. Hän on skeptikko, joka uskoo tieteeseen – ja rakkauteen.
Satanismi ja saatananpalvonta menevät termeinä helposti sekaisin. Katri Ylisen Saatanallinen paniikki -kirja kuvaa muun muassa, kuinka 1990-luvulla saatananpalvojia pidettiin todellisena uhkana. Heidän uskottiin olevan jopa henkirikosten takana.
Hiljanderin edustama satanismi pohjaa 1960-luvun amerikkalaiseen Anton LaVeyn perustamaan Saatanan kirkkoon (Church of Satan). Kirkon nettisivujen mukaan sen filosofiassa korostuvat individualismi, rationaalinen ajattelu ja kristinuskon vastustaminen. Nykymuodossaan satanismiin kuuluu usein yhteiskunta-aktivismi, jolla vastustetaan auktoriteetteja sekä korostetaan vapautta ja tasa-arvoa.
Teistisessä satanismissa uskotaan sen sijaan saatanan olemassaoloon, mikä on teoriassa lähempänä saatananpalvontaa.
Hiljander näkee, kuinka satanismi vetää raflaavuutensa vuoksi puoleensa ääriajattelijoita. Tabujen rikkominen ja kielletyn uhmaaminen kiinnostavat tahoja, jotka haluavat pelotella. Äärioikeistosta ja satanismista puhutaan helposti samassa yhteydessä.
– Se on kauhein sääli, sillä natseilla ei ole sijaa satanismissa.
Outous on arvokasta
Hiljander on aina tuntenut olevansa ulkopuolinen. Satanismi on auttanut kääntämään tunteen voimavaraksi. Hän toivoo, että jokainen samojen tunteiden kanssa kamppaileva voisi kokea olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on.
– On ihan okei olla outo. Ja itse asiassa se voi olla ihan äärimmäisen arvokasta. Vain normeja kyseenalaistamalla voidaan oppia hyväksymään erilaisuus ja elämään sovussa.
Hiljander on yksi Perkeleen Temppelin perustajista. Yhdistys perustettin, jotta satanistit eivät jäisi ennakkoluulojen varaan.
– Jos me emme kerro satanisteina, mitä satanismi on, niin joku kristitty kyllä kertoo.
Perkeleen Temppelillä on omat nettisivut ja uutiskirje, ja keskusteluja arkisista asioista yhteiskunnallisiin teemoihin käydään Discord-palvelimella. Hiljanderin mukaan yhteisön tärkeimpiä arvoja ovat tiedemyönteisyys, humanismi ja skeptisyys.
Satanismin näkyvänä edustajana Hiljander on tottunut arvosteluun. Anonyymeilla nettipalstoilla hänen tekemisiään pidetään vähintään kyseenalaisina, usein noloina ja väärinä.
– Onneksi olen täysin kyvytön arvostamaan nettiröllien mielipiteitä, muuten ei tulisi koskaan mitään tehtyä.
Satanismia on kritisoitu muun muassa itsekkyydestä ja hedonismin korostamisesta. Hiljander sanoo arvostelijoiden olevan oikeassa. Satanismi on individualistinen uskonto, jossa ”minä itse” -ajattelu korostuu. Tämä ei kuitenkaan välttämättä johda itsekkäisiin tekoihin, vaan itsensä tuntemiseen ja henkilökohtaiseen vastuunottoon.
Hiljander ymmärtää, miksi provokatiivinen puhe ja käytös voivat loukata. Tarkoitus ei ole henkilökohtaisesti satuttaa ketään.
– Lähestymistapani ei ole miellyttävin ja pullantuoksuisin, ja se herättää vahvoja tunteita. Kun hyökkään vanhentuneita moraaleja ja taikauskoista ajattelua vastaan, toki moni pahastuu. Pieni loukkaantuminen ei ole vaarallista, varsinkin jos sen seurauksena yksikin ihminen uskaltaa ajatella eri tavalla.
Perjantai-dokkari Satanisti nyt Yle Areenassa.
