putō (I) (akt. prees. inf. putāre, ind. perf. y. 1. p. putāvī, part. perf. putātus) (taivutus[luo])
- puhdistaa
- pitää jonakin; tuomita joksikin
- Homō sum, hūmānī nihil ā mē aliēnum putō. (Terentius)
- Olen ihminen, eikä mikään inhimillinen ole minulle vierasta.