Vartalo (kielitiede)

Vartalo eli sanavartalo on se, mitä sanasta jää jäljelle, kun taivutusainekset (taivutusaffiksit) poistetaan. Vartalo voi olla yhdestä morfeemista muodostuva juuri tai useampia morfeemeja sisältävä johdos tai yhdyssana. Vartalo kantaa sanan (lekseemin) merkitystä.

Yleistä

Vartalon määritelmät vaihtelevat hieman kielittäin ja kielioppiperinteittäin. Joidenkin kielten kieliopeissa tehdään ero sanan vartalon ja juuren välille: esimerkiksi muinaiskreikan II deklinaation substantiiveja taivutettaessa taivutuspäätteen edellä on -o-, jonka katsotaan kuuluvan sanan vartaloon (esim. hipp+o- ’hevonen’), mutta ei juureen (’hevonen’-sanan juuri on hipp-). Olennaista on kuitenkin, että vartalo on se yksikkö, johon morfologiset operaatiot kohdistuvat.

Vartalo voi monissa kielissä myös sellaisenaan esiintyä puheessa tai tekstissä itsenäisenä sanana. Useissa kielissä näin toimivat monien substantiivien perusmuodot (nominatiivit), esimerkiksi suomen talo on sekä vartalo että talo-sanan nominatiivimuoto. On kuitenkin myös kieliä, joissa nominatiivikin sisältää taivutusaineksen, tai monissa kielissä sanoja tai sanatyyppejä, joiden vartalo ei koskaan esiinny puheessa tai tekstissä sellaisenaan. Esimerkiksi suomen nen-johtimisten sanojen kaikki muut muodot paitsi nominatiivi muodostetaan eri johtimen sisältävästä vartalosta: hevonen : hevose-t, hevos-ta.

Vartalo voi sanaa taivutettaessa pysyä muuttumattomana, mutta se voi myös muuttua, eli samalla sanalla voi olla useampia vartaloita. Joskus joidenkin sanojen jotkin taivutusmuodot muodostetaan aivan eri vartalosta (esimerkiksi suomen ole-n : lie-ne-n, hyvä : pare-mpi, englannin I go ’minä menen’ : I wen-t ’minä menin’). Tätä kutsutaan suppleetioksi.

Suomen kielessä

Suomen kielessä sekä nominit että verbit voivat olla joko yksivartaloisia tai kaksi- tai useampivartaloisia. Yksivartaloisten vartalo pysyy aina samana ja vaihtelemattomana (nomineilla myös nominatiivin kaltaisena) kaikissa muodoissa (talo : talo-n : talo-a : talo-i-ssa; puhu-n : puhu-vat : puhu-i-vat : puhu-a : puhu-taan). Säännönmukaisia vartalonvaihteluita aiheuttavat etenkin

• astevaihtelu (puku : puvu-n, lähte-ä : lähde-n);
• monikon tai preteritin i-suffiksin vaikutus vartalonloppuiseen vokaaliin (muna-ssa : mun-i-ssa; kana-ssa : kano-i-ssa; aja-n : ajo-i-n; elä-n : el-i-n);
• t : s -vaihtelu, jonka taustalla on historiallinen äänteenmuutos, varhaiskantasuomen t:n muuttuminen s:ksi i-vokaalin edellä: vesi : vete-en, punerta-a : puners-i.

Suomen kieliopeissa on erityisesti tapana jakaa sanat yksi- ja kaksivartaloisiin. Yksivartaloisilla vartalo loppuu aina vokaaliin (usko-a : usko-n : usko-kaa; köyhä : köyhä-n : köyhä-ä). Kaksivartaloisilla on sekä vokaalivartalo (vokaaliin loppuva vartalo) että konsonanttivartalo (kuul-la : kuule-n : kuul-kaa; sieni : siene-n : sien-tä).